NikuHinkka Se joka tekee itsestään madon, ei myöhemmin saa valittaa, jos häntä poljetaan. (Immanuel Kant)

Järkeä avustuksien käyttöön järjestöjen yhteistyöpakolla

Suomen kolmas sektori (ts. vapaaehtoissektori) elää käytännössä avustuksista. Olen pätkätyökeikalla lapsi-, nuoriso-, perhe- ja maahanmuuttajatyön järjestökentällä, joka on sirpaloitunut. Palvelujen sirpaloitumisella tarkoitetaan kustannusten karkaamista suhteessa palvelun tavoitettavuuteen ja hyötyihin. Sirpaloituneissa palveluissa resursseja ei riitä esimerkiksi palveluiden markkinointiin, jolloin ihmiset eivät löydä kyseistä palvelua. Konkreettiseen auttamiseen tähtäävästä toiminnasta tuleekin ”sähköposti ja palaveri kerrallaan maailmanpelastamista”, tapahtumia joihin korkeintaan eksytään ja kertaalleen jo toisaalla laadittujen infolehtisten laatimista. Rahoittajien tulisi viheltää peli poikki ja vaatia yhteistyötä, jolloin tehokkuus ja mielekkyys kasvaisivat, vaikka rahaa ei käytettäisikään yhtään enempää.

Verkostoitumista tapahtuu, mutta sitäkin on kahta tyyppiä. Tehottomassa verkostoitumisessa työntekijät verkostoituvat kissanristiäisissä henkilö- ja tietotasoilla, mutta toiminnot ja rahoitus pysyvät käytännössä erillään. Kaikki puuhailevat poteroissaan omia pieniä juttujaan. Sitten itketään, ettei ole osallistujia, kun ei tiedosteta kilpailun ihmisten ajasta kiristyneen niin paljon, että toiminnan on oltava laadukasta.

Laadukas verkostoituminen saa aikaan toiminnallista yhteistyötä, joka johtaa skaalausetuihin. Esimerkiksi partiossa yksittäinen yhdistys ei resursseillaan välttämättä kykene tarjoamaan vuodesta toiseen elämää suurempia elämyksiä, mutta keskusjärjestön koordinoimilla suurleireillä toiminta voi olla ikimuistoista viisinumeroisen osallistujamäärän ansiosta. Kun jokaiselta osallistujalta menee leirimaksusta esim. 5€ yhteen päiväaktiviteettipottiin, niin voidaan saada aikaan uskomattomia elämyksiä.

Konkreettinen esimerkki skaalaustarpeesta:

Uusi tapahtumajärjestämiseen perustuva hanke saa vuodeksi rahoitusta 60 000 euroa. Hanketta pyörittävän yhden (reilusti alle keskituloisen) koordinaattorin palkka sivukuluineen on tästä esimerkiksi 48 000 euroa, jolloin itse toimintaan jää enää 12 000 euroa. Juoksevien kulujen jälkeen hanketyöntekijälle ei jää euroakaan markkinointiin, jolloin tapahtumapaikoille harhailee kolme ihmistä.

Tutkitusti yli puolet työajasta saattaa mennä viestintään, jolloin tehokkuus pienissä projekteissa jää kyseenalaiseksi. Töissä on huomattu, että laadukkaaseen verkostoitumispanostamiseen ei jää aikaa. Viestintätakaan alla samalla kuitenkin tiedostetaan paikkakunnalla toisen järjestön täysin vastaava hanke ja kaksi muuta järjestöä, jotka työskentelevät samantyyppisesti saman asiakaskohderyhmän kanssa. Jos toimintaa olisi järjestetty päällekkäisyyden sijaan yhteisesti, niin yhteensä kahdentoista osallistujan sijaan oltaisiin voitu saada kymmenkertainen määrä osallistujia. Isommat hartiat mahdollistavat ennen kaikkea vapaaehtoisten sitouttamisen kiinnostusta ylläpitävällä tasolla, koska voidaan tarjota monipuolisemmin tapoja olla mukana toiminnassa.

Rahojen jakamisessa järjestöt tulisi pakottaa toiminnalliseen yhteistyöhön skaalausetujen saavuttamiseksi. Yhteistyöpakkoa ei tosin saisi käyttää kokonaisrahoituksen leikkaustyökaluna. Aikanaan kotopuolessa kuntaliitoksen yhteydessä partioyhdistyksen rahoitusta leikattiin niin paljon, että oli käytännössä pakko alkaa yhteistyöhön seurakunnan kanssa.

Järjestötyön rahoituskoordinoinnin tulisi olla äärimmäisen tarkkaa, koska toimintaa tarkastellaan useimmissa tapauksissa vain vuosittain. Kuvitelkaa, että olisitte esimiehenä alaiselle, jota saisi käydä katsomassa vain kerran vuodessa. Eihän siitä tulisi yhtään mitään ilman äärimmäisen tarkkoja sääntöjä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat